Länsiväylä kertoi tällä viikolla tapauksesta, jossa Espoossa hyväksyttiin valtion tukemaan vuokra-asuntoon hakija, jonka tulot ylittivät enimmäistulorajan. Perusteena oli se, ettei kaikkia asukasvalinnan ehtoja täyttäviä hakijoita ollut tarjolla.
Yksittäinen päätös voi olla lain kirjaimen mukaan mahdollinen. Se on tärkeä sanoa heti alkuun. Tämä ei ole kirjoitus yksittäistä hakijaa tai yksittäistä viranhaltijaa vastaan.
Mutta vaikka jokin asia olisi muodollisesti sallittua, se ei vielä tarkoita, että järjestelmä toimii ihmisten oikeustajun näkökulmasta oikein.
Tässä onkin isompi kysymys.
Toimiiko valtion tukema vuokra-asuntojärjestelmä enää niin kuin tavalliselle veronmaksajalle ja asuntojonossa olevalle ihmiselle kerrotaan?
Valtion tukemien vuokra-asuntojen perusajatus on hyvin selkeä. Niitä ei ole rakennettu siksi, että hallinnolla olisi mahdollisimman joustava järjestelmä. Niitä ei ole rakennettu siksi, että poikkeuksia voitaisiin tehdä kevyesti silloin, kun se sattuu olemaan käytännössä helpompaa.
Ne on rakennettu siksi, että kohtuuhintaista asumista voidaan kohdentaa niille ihmisille, joilla on suurin tarve.
Tämä on se perusperiaate, jonka pitää näkyä myös käytännössä.
Tavallinen ihminen katsoo tätä oikeudentajun kautta
Kun tavallinen ihminen lukee uutisen siitä, että tulorajan ylittänyt hakija voidaan hyväksyä valtion tukemaan asuntoon, ensimmäinen reaktio on usein hyvin ymmärrettävä:
Miten tämä voi olla mahdollista?
Varsinkin, jos samaan aikaan moni pienituloinen työssäkäyvä, yksinhuoltaja, nuori perhe, eläkeläinen tai vaikeassa elämäntilanteessa oleva ihminen odottaa kohtuuhintaista asuntoa.
Heille tulorajat, hakemukset, liitteet ja jonot ovat todellisuutta. Heille järjestelmä voi tuntua tiukalta. Heiltä kysytään paperit, tulot, varallisuus ja elämäntilanne. He joutuvat odottamaan ja toivomaan, että asunto joskus löytyy.
Siksi tällaiset uutiset osuvat suoraan oikeudentajuun.
Ei siksi, että ihmiset eivät ymmärtäisi poikkeustilanteita. Kyllä ihmiset ymmärtävät, että aina voi olla erikoistapauksia. Mutta ihmiset eivät hyväksy sitä, jos järjestelmä alkaa näyttää siltä, että säännöt joustavat väärään suuntaan.
Tässä on iso ero.
Jos poikkeus tehdään ihmisen hädän takia, se on helpompi ymmärtää.
Jos poikkeus näyttää siltä, että parempituloinen pääsee tuettuun asuntoon tilanteessa, jossa moni pienituloinen odottaa, luottamus alkaa murentua.
Ja luottamus on tässä koko järjestelmän perusta.
Kyse ei ole vain yhdestä asunnosta
Joku voi sanoa, että kyse on vain yksittäisestä tapauksesta. Että mitä väliä yhdellä asunnolla on?
Minusta sillä on väliä.
Koska julkinen tuki ei ole vain rahaa tai asuntoja. Se on myös lupaus reiluudesta.
Kun yhteiskunta tukee asumista, se sanoo käytännössä näin: autamme niitä, joilla on vaikeampi päästä kiinni kohtuuhintaiseen asumiseen.
Jos tämä lupaus ei näy käytännössä, koko järjestelmän hyväksyttävyys heikkenee.
Ja juuri tässä kohtaa politiikan pitää olla hereillä. Ei riitä, että sanotaan, että kaikki meni sääntöjen mukaan. Jos sääntöjen mukaan voidaan päätyä lopputulokseen, joka näyttää tavallisen ihmisen silmissä väärältä, silloin pitää tarkastella itse sääntöjä ja niiden käyttöä.
Tämä on sama asia kuin monessa muussakin julkisen tuen muodossa.
Tuki voi olla tarpeellinen ja oikea. Mutta jos sen käyttö ei ole läpinäkyvää, jos poikkeuksia ei avata kunnolla tai jos tavallinen ihminen ei ymmärrä miksi sääntöä sovelletaan eri tavalla eri tilanteissa, luottamus katoaa nopeasti.
Ja kun luottamus katoaa, kärsijöitä ovat myös ne, jotka oikeasti tarvitsevat apua.
Harmaa alue on vaarallinen
Minua tässä huolettaa erityisesti harmaa alue.
Harmaa alue syntyy silloin, kun järjestelmässä on sääntö, mutta sen rinnalla on poikkeus, jonka käyttöä tavallinen ihminen ei näe kunnolla.
Silloin virallinen viesti voi olla tämä:
Valtion tukemat vuokra-asunnot kohdennetaan pienituloisille ja eniten tarvitseville.
Mutta käytännön uutinen voi näyttää tältä:
Tulorajan ylittänyt hakija hyväksyttiin asuntoon, koska muita sopivia hakijoita ei ollut.
Molemmat voivat olla samaan aikaan totta. Mutta juuri siksi asia pitää avata selkeästi.
Kuinka usein näin tapahtuu?
Missä asuntotyypeissä näin tapahtuu?
Onko kyse isoista asunnoista, pienistä asunnoista, tietyistä alueista vai tietyistä taloista?
Miksi ehtoja täyttäviä hakijoita ei löydy?
Onko vuokrataso liian korkea suhteessa kohderyhmään?
Onko asunto väärän kokoinen suhteessa hakijoiden tarpeeseen?
Onko sijainti sellainen, että pienituloiset eivät pysty käytännössä asumaan siellä arjen liikkumisen ja palveluiden takia?
Vai onko hakuprosessi sellainen, että oikeat ihmiset eivät edes löydä näitä asuntoja?
Nämä ovat kaikki kysymyksiä, joihin pitäisi olla vastaukset.
Jos vastaus on aidosti se, että tiettyihin asuntoihin ei löydy tulorajojen sisällä olevia hakijoita, silloin ongelma ei ratkea yksittäisillä poikkeuksilla. Silloin pitää kysyä, onko järjestelmä rakennettu oikein.
Poikkeus ei saa muuttua hiljaiseksi käytännöksi
Minun peruslinjani on tässä yksinkertainen.
Valtion tuki kuuluu sitä eniten tarvitseville.
Se ei tarkoita sitä, etteikö järjestelmässä voisi olla poikkeuksia. Kyllä voi. Elämä ei aina mene taulukon mukaan. On tilanteita, joissa joustoa tarvitaan.
Mutta jouston pitää olla perusteltua, rajattua ja avointa.
Jos poikkeuksista tulee liian tavallisia, ne eivät ole enää poikkeuksia. Silloin ne muuttavat koko järjestelmän luonnetta.
Tämän takia tarvitaan selkeät pelisäännöt.
Ensinnäkin poikkeuspäätöksistä pitää raportoida nykyistä avoimemmin.
Jos tulorajasta poiketaan, kaupungin tai asuntoyhtiön pitää pystyä kertomaan säännöllisesti, kuinka usein näin tapahtuu, millä perusteilla ja millaisissa tilanteissa. Ei henkilötietoja tietenkään, mutta kokonaiskuva pitää olla julkinen.
Kuinka monta poikkeusta vuodessa tehdään?
Mihin tuloluokkiin ne osuvat?
Minkä kokoisiin asuntoihin ne liittyvät?
Miten pitkään asunnot ovat olleet tyhjillään ennen poikkeusta?
Onko poikkeus aidosti viimeinen vaihtoehto vai käytännön helpotus?
Nämä eivät ole kohtuuttomia kysymyksiä. Nämä ovat julkisen tuen peruskysymyksiä.
Toiseksi Espoon pitää julkaista selkeä vuosittainen asukasvalinnan katsaus.
Siinä pitäisi näkyä ainakin hakijoiden määrä, asuntojen määrä, tulorajojen alle jäävien hakijoiden määrä, poikkeusten määrä, tyhjillään olleet asunnot ja se, missä kohtaa pullonkaula syntyy.
Jos ongelma on siinä, että tiettyihin asuntoihin ei löydy ehtoja täyttäviä hakijoita, se pitää sanoa ääneen.
Jos ongelma on siinä, että asuntojen koko tai sijainti ei vastaa tarvetta, se pitää sanoa ääneen.
Jos ongelma on siinä, että vuokrataso ei olekaan aidosti kohtuullinen pienituloiselle, sekin pitää sanoa ääneen.
Ongelmat eivät katoa sillä, että ne piilotetaan tapauskohtaisiin päätöksiin.
Jos sääntö joustaa, sen pitää joustaa oikeaan suuntaan
Tässä on myös isompi periaatteellinen kysymys.
Mihin suuntaan julkisen tuen sääntöjen pitää joustaa?
Minun mielestäni vastaus on selvä. Jos sääntö joustaa, sen pitää joustaa heikomman aseman, aidon tarpeen ja kohtuuden suuntaan.
Ei niin, että järjestelmä alkaa helpottaa hallinnon ongelmaa tavalla, joka näyttää ulospäin parempituloisen edulta.
Jos asuntoon ei löydy tulorajojen sisällä olevaa hakijaa, pitää ensin kysyä miksi.
Onko asunto oikeanlainen?
Onko haku tavoittanut oikeat ihmiset?
Onko vuokra aidosti kohtuullinen?
Onko alueen palvelut ja liikenneyhteydet sellaiset, että pienituloinen voi siellä arjessa pärjätä?
Vai onko kyse vain siitä, että järjestelmä on rakennettu paperilla oikein, mutta käytännössä se ei kohtaa ihmisten todellista tarvetta?
Tämä on minusta tärkeämpi kysymys kuin yksittäinen päätös.
Jos tukijärjestelmä ei tavoita niitä ihmisiä, joita varten se on olemassa, järjestelmää pitää korjata. Ei vain todeta, että poikkeus oli mahdollinen.
Kohtuuhintainen asuminen on liian tärkeä asia hämärään hallintoon
Kohtuuhintainen asuminen on yksi tavallisen ihmisen arjen peruskysymyksistä.
Jos asuminen maksaa liikaa, kaikki muu vaikeutuu. Työn vastaanottaminen vaikeutuu. Perheen perustaminen vaikeutuu. Opiskelu vaikeutuu. Säästäminen vaikeutuu. Arjen turvallisuuden tunne heikkenee.
Siksi valtion tukemalla asumisella on oikea paikka yhteiskunnassa.
Mutta juuri siksi sen pitää olla uskottavaa.
Julkinen tuki ei saa näyttää siltä, että se elää omaa hallinnollista elämäänsä kaukana tavallisen ihmisen arjesta. Sen pitää olla ymmärrettävää. Sen pitää olla perusteltua. Sen pitää olla reilua.
Ihmiset hyväksyvät tiukat säännöt paremmin silloin, kun he kokevat, että säännöt koskevat kaikkia.
Mutta jos syntyy tunne, että toisille sääntö on sääntö ja toisille sääntö on neuvottelukysymys, luottamus katoaa nopeasti.
Se on inhimillistä. Ja se on myös poliittisesti vaarallista.
Kun ihmiset menettävät luottamuksensa järjestelmään, he eivät enää erota tarpeellista tukea epäselvästä hallinnosta. Silloin koko tuetun asumisen ajatus joutuu puolustuskannalle.
Sitä ei pidä päästää tapahtumaan.
Politiikan tehtävä ei ole selitellä harmaata aluetta
Tässä kohtaa politiikan pitää valita puolensa.
Olemmeko me sen tavallisen hakijan puolella, joka toimii sääntöjen mukaan ja odottaa kohtuuhintaista asuntoa?
Vai olemmeko me järjestelmän puolella silloin, kun se tuottaa lopputuloksia, joita tavallinen ihminen ei pidä reiluina?
Minusta vastaus on selvä.
Politiikan tehtävä ei ole selittää ihmisille, miksi heidän kokemansa epäoikeudenmukaisuus on muodollisesti sallittua.
Politiikan tehtävä on korjata järjestelmä niin, että se on sekä laillinen että reilu.
Tässä tarvitaan vähemmän hallinnollista selittelyä ja enemmän avointa tietoa.
Vähemmän harmaata aluetta ja enemmän selkeitä sääntöjä.
Vähemmän tapauskohtaista piiloutumista ja enemmän vuosittaista raportointia.
Valtion tukema asuminen on liian tärkeä asia siihen, että sen uskottavuus murenee pala kerrallaan.
Jos asunto on tuettu julkisella rahalla, sen pitää palvella julkista tarkoitusta.
Ja se tarkoitus on yksinkertainen:
koti sille, joka sitä oikeasti tarvitsee.
Lähteet
Länsiväylä 9.6.2026: Tulorajan ylittänyt hakija hyväksyttiin valtion tukemaan vuokra-asuntoon Espoossa
https://www.lansivayla.fi/paikalliset/9520740
Finlex: Valtioneuvoston asetus valtion tukemien vuokra-asuntojen asukkaaksi valitsemisessa sovellettavista perusteista
https://www.finlex.fi/fi/lainsaadanto/saadoskokoelma/2001/1191
Asetuksessa todetaan, että asukasvalinnan tavoitteena on osoittaa valtion tukemat vuokra-asunnot eniten tarvitseville ruokakunnille.
Finlex: Asetusmuutos 172/2024, tulorajojen käyttöönotto
https://www.finlex.fi/fi/lainsaadanto/saadoskokoelma/2024/172
Asetusmuutoksessa määritellään valtion tukemien vuokra-asuntojen asukasvalinnan tulorajoja ja niiden korotuksia esimerkiksi lasten määrän mukaan.
Valtioneuvosto 11.4.2024: Valtion tukemien vuokra-asuntojen asukasvalintaan otetaan käyttöön tulorajat
https://valtioneuvosto.fi/-/1410903/valtion-tukemien-vuokra-asuntojen-asukasvalintaan-otetaan-kayttoon-tulorajat
Tulorajat tulivat käyttöön 1.1.2025 uusien asukkaiden valinnassa ja asunnon vaihdoissa, mutta ne eivät koske erityisryhmille tarkoitettuja vuokra-asuntoja.
Valtion tukeman asuntorakentamisen keskus Varke: Miten asukkaat valitaan
https://ohjeet.varke.fi/fi/asukasvalinta/v5/miten-asukkaat-valitaan
Varken ohjeen mukaan asukasvalinta perustuu sosiaaliseen tarkoituksenmukaisuuteen ja taloudelliseen tarpeeseen. Valinnassa huomioidaan asunnontarve, varallisuus ja tulot.
Valtion tukeman asuntorakentamisen keskus Varke: Poikkeustapaukset asukasvalinnassa
https://ohjeet.varke.fi/fi/asukasvalinta/v5/poikkeustapaukset-asukasvalinnassa
Ohjeessa kuvataan tilanteita, joissa asukasvalinnan perusteista voidaan poiketa, sekä rajauksia poikkeusten käyttöön.
Valtion tukeman asuntorakentamisen keskus Varke: Valtion tukeman vuokra-asunnon hakeminen
https://www.varke.fi/fi/henkiloasiakkaat/miten-voin-saada-valtion-tukeman-asunnon/valtion-tukeman-vuokra-asunnon-hakeminen
Sivulla kuvataan tulorajoja käytännön esimerkeillä, kuten yhden aikuisen ja kahden aikuisen ruokakunnan tulorajat.
Lähde: Uusi Suomi
Markku Arvekari
Digital Transformation Expert
