Kotoutuminen ei ole pelkkä viranomaistoimi – se on ihmisen elämää, epävarmuutta ja jatkuvaa todistelemista. Tässä kirjoituksessa kerron oman perheeni kokemuksen kautta, miten Suomi kohtelee niitä, jotka haluaisivat olla osa yhteiskuntaa mutta joita järjestelmä ei suostu päästämään sisään. Kyse ei ole vain maahanmuutosta, vaan arvoista, joilla me rakennamme tätä maata: torjummeko vai tuemmeko, suljemmeko vai kutsummeko mukaan?
Yksilön tarina järjestelmän hampaissa
Kun puhutaan maahanmuutosta ja kotoutumisesta, keskustelu jää usein kiinni numeroihin, säädöksiin ja turvapaikkaprosessin teknisiin yksityiskohtiin. Harvemmin puhutaan ihmisistä. Vielä harvemmin niistä, jotka haluaisivat olla osa yhteiskuntaa, mutta joita järjestelmä ei suostu päästämään sisään, vaikka vuodet vierivät ja elämä rakentuu tänne.
Olen ollut naimisissa seitsemän vuotta. Vaimoni on asunut Suomessa pian kymmenen vuotta. Hän tuli maahan turvapaikanhakijana hengenvaarallisesta tilanteesta Irakista, jossa hänen henkensä olisi ollut aidosti vaarassa, jos hän olisi jäänyt. Nyt hän käy töissä ja maksaa veroja. Hän on suorittanut Suomessa merkonomin tutkinnon ja saavutti markkinointipäällikön paikan, jonka menetti koronapandemian aikana. Sen jälkeen hän ei ole enää päässyt vastaaviin tehtäviin, vaan työskentelee nyt asiakaspalvelijana IKEAssa.
Silti hänen kansalaisuushakemuksensa on hylätty, koska Maahanmuuttovirasto ei katso hänen henkilöllisyyttään riittävän todistetuksi, vaikka hänellä on ollut koko ajan sama identiteetti, vaikka minä olen tavannut hänen vanhempansa, ja vaikka asiasta on tehty valitus hallinto-oikeuteen.
Rakenne, joka ei tue vaan estää
Tämä ei ole yksittäistapaus. Tämä on järjestelmällinen ongelma. Suomessa kotoutumista ei tueta riittävästi, ja järjestelmä tuntuu olevan rakennettu enemmän torjumaan kuin vastaanottamaan. Viranomaisilla on valtaa, mutta ei vastuuta. Pahimmillaan he tekevät ratkaisuja, jotka ovat mielestäni ristiriidassa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen linjauksien kanssa.
Kun ihminen on ollut maassa lähes vuosikymmenen, rakentanut tänne elämän, perheen ja työuran, ei voi enää puhua irrallisesta maahanmuuttajasta. Kyse on yhteiskunnan jäsenestä, joka kuitenkin elää epävarmuuden tilassa, vailla täyttä turvaa ja hyväksyntää. Ja silti me ihmettelemme, miksi osa ihmisistä ei koe kuuluvansa tähän maahan, vaikka he ovat tehneet kaiken oikein.
Vastuu ei voi olla vain yksilöllä
Kotoutuminen ei ole pelkästään yksilön vastuulla. Se on myös järjestelmän vastuulla. Jos emme tarjoa tukea, reittejä ja aitoa mahdollisuutta onnistua, emme voi odottaa myöskään täydellistä sopeutumista. Kuinka moni suomalainen kestäisi vuosien epävarmuutta, jatkuvaa todistelemista ja rakenteellista epäluuloa, vaikka olisi itse tehnyt parhaansa?
Meillä opetetaan suomen kieltä ihmisille, mutta usein opettajina toimii henkilöitä, jotka eivät osaa kunnolla suomea itse. Migri toimii osittain poliittisessa paineessa, ja sen päätöksiä ei valvota kunnolla. Maahanmuuttajille ei kerrota oikeuksista tai valitusteoista selkeästi. Valitusreittien olemassaolo ei auta, jos ihmiset eivät tiedä niiden olemassaolosta tai osaa niitä käyttää.
Yhteiskunta ei voi rakentua ulkopuolelle sulkemisen varaan
Luottamuksen murtuminen
Tämä kaikki kasvattaa epäluottamusta järjestelmään, ei vain maahanmuuttajien vaan myös kantaväestön keskuudessa. Kun ihmiset näkevät, ettei työtä tekevä ja integroitunut henkilö saa kansalaisuutta vuosikymmenessä, herää kysymys: mikä on riittävää? Jos mikään ei riitä, miksi edes yrittää?
Tämän seurauksena syntyy kuiluja ja katkeroitumista. Meillä on riski siihen, että syntyy sukupolvia, jotka eivät koe Suomea kotimaakseen, vaikka he ovat syntyneet tänne tai viettäneet täällä koko nuoruutensa. Se on yhteiskunnallisesti vaarallinen tie.
Ei rajatonta, vaan reilua
En sano, että maahanmuutto pitäisi olla rajatonta. Ei tietenkään. Olen itse sitä mieltä, että taustojen selvittämisen täytyy olla perusteellista ja että yhteiskunnan resursseja pitää käyttää järkevästi. Mutta se ei tarkoita sitä, että ihmisarvo unohtuu. Ei ole järkeä ottaa ihmisiä vastaan, jos emme halua heitä oikeasti mukaan yhteiskuntaan.
Minun näkemykseni mukaan hyvä maahanmuuttopolitiikka on järkiperäinen, turvallinen ja oikeudenmukainen. Se ottaa huomioon Suomen kantokyvyn, mutta ei tee ihmisistä pelkkiä hallinnollisia numeroita. Ero esimerkiksi turvapaikanhakijoiden, työperäisten maahanmuuttajien ja perheenyhdistämisen välillä on tehtävä selkeästi. Jokaisella näistä on oma perustelunsa ja merkityksensä.
Ratkaisujen suuntaan
Olen itse esittänyt mallia, jossa kotouttamisen etenemistä mitattaisiin oikeilla asioilla. Puhumme osallisuudesta, työllistymisestä ja kielitaidosta, mutta näitä ei käytännössä seurata järkevällä tavalla. Seurantaohjelma, joka mahdollistaisi yksilöllisen etenemisen, palvelisi sekä tulijaa että yhteiskuntaa.
Lisäksi tarvitaan järjestelmän uudelleenjärjestelyä. Maahanmuuttoviraston toiminta tulisi arvioida ulkopuolisesti ja rakentaa avoimempi, selkeämpi ja nopeampi tapa käsitellä hakemuksia. Tällä hetkellä Migri ei ole kenenkään luottamusta herättävä toimija, ei hakijan eikä viranomaisen näkökulmasta.
Myös kunnilla pitäisi olla enemmän vastuuta ja valtaa kotouttamiseen. Kunta tuntee oman alueensa tarpeet ja pystyy tarjoamaan nopeampaa ja henkilökohtaisempaa tukea kuin keskitetty viranomainen. Samalla voidaan rakentaa alueellisia ratkaisuja, jotka tukevat juuri kyseisen paikkakunnan elinvoimaa.
Valinta, joka kertoo arvoista
Maahanmuutto ei ole uhka, jos siihen suhtaudutaan vastuullisesti. Se voi olla mahdollisuus, jos me rakennamme järjestelmän, joka tukee sekä tulijaa että yhteiskuntaa. Mutta jos jätämme ihmiset yksin, ilman selkeitä vastauksia ja tukea, petämme sekä heidät että itsemme.
Siksi tämä keskustelu ei ole vain yksittäisistä tapauksista. Se on arvoista, joilla me yhteiskuntana toimimme. Kohtelemmeko jokaista yksilöä arvokkaana, vai annammeko järjestelmän päättää kuka on tervetullut ja kuka ei, vailla läpinäkyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta?
Meidän on aika muuttaa se, miten me kohtelemme niitä, jotka haluaisivat olla osa tätä yhteiskuntaa. Meidän pitää rakentaa järjestelmä, jossa jokaiselle annetaan reilu mahdollisuus. Järjestelmä, jossa ihmiset eivät jää byrokratian jalkoihin, jossa hyvä tahto ei muutu turhautumiseksi ja jossa yhteiskunta osoittaa, että se arvostaa kaikkia, jotka haluavat osallistua.
Kyse ei ole pelkästään maahanmuuttajista. Kyse on meistä kaikista. Millaisen yhteiskunnan me haluamme rakentaa? Yhteiskunnan, jossa ihmiset voivat kokea olevansa turvassa, kuultuja ja arvostettuja vai yhteiskunnan, jossa osa ihmisistä elää varjoissa, vailla ääntä tai arvoa?
Minä valitsen ensimmäisen. Siksi kirjoitan. Siksi haluan vaikuttaa. Ja siksi kutsun myös sinua, lukijaa, katsomaan ihmistä, ei vain papereita.
Lähde: Uusi Suomi
Markku Arvekari
Digital Transformation Expert
